Dream come true, lucky me.

Istahdan citykäytävällä sijaitsevan fazerkahvilan nurkkapöytään laskien höyryävän kahvikupin eteeni. Suomen makein spotti odottaa mua jälleen kerran. Viimesyksyinen ihastus, katu-uskottava, ghetoista thugein, Polarside! Spraymaalilla tuhritut, betonilla tuunatut betoniporsaat. Voiko ihminen toivoa muuta!
   Viimesyksyn kuvausreissu Polarille oli menestys. Ainakin mun mielestä. Anna otti mulle ihan mahtavia rullauskuvia, aina kanvaasiksi asti! Tällä kertaa ei kameravärkkejä sattunut mukaan, mutta fiilistä sitäkin enemmän. Luvassa varmasti cooleimmat jibbailut piiitkään aikaan!
   Kiskon kahvia kuin pakko-oireinen, en malta pysyä ollenkaan paikoillani. Jalat, mieli, kaikki huutaa kohti metron rullaportaita ja tuttua huminaa metron hidastaessa laiturille. Oon melko varma siitä, elän loputonta rullausta varten. Kun sitten joskus kuihdun, kuolen pois, voi, kun taivas täynnä betoniparkkeja ois. Muuta en pyydä. Tekotaiteellisuus sikseen. Kulautan loput kahvit kurkkuuni, laitan kuulokkeet korviin ja pujahdan ulos kahvilasta joka suuntaan poukkoilevaan, loputtomaan ihmismassaan.
 
Tuuli puhaltaa mereltä, valtavat teollisuuskoneet takovat kauempana kuin patarummut, betoniviidakko vaikuttaa autiolta ja rapistuneelta. Paikka on ihan mahtava. Iltapäivän hiljaisuudessa lepää myös kalasataman DIY-skeittiparkki (=Do It Yourself), missä alkulämmöt! Skidisti epätasaset kaaret ja omatakeinen parkki on mun makuun, sillä mahdollisuudet toteuttaa itteään paranee aina vaan! Mun raamattuun mahtuu tasan hazardit jibit ja vanhakoulu.
   Parit kevyet lainit ja spotille. Polarside on just sellanen kun muistin! Näihin saa ihan mitä vaan luovuudella ja hyvällä tatsilla. Luomisen tuska tuntuu aluksi ylitsepääsemättömältä. Rakastan rullausta, mutta tää spotti vaatii todella paljon kärsivällisyyttä ja totuttelua. Silti, suomen paras.
   Parin hyvin onnistuneen tempun jälkeen leveä hymy kohoaa huulilleni. Disaster bs farvejotain, topsoul, topacid, ao soul ja loputtomasti pelkkää rullailua ja aireja! Valitettavasti puhti ei riitä loputtomiin, vaikka intoa olisi painaa vaikka vuorokauden ympäri. Auringon kääntyessä laskuun keräilen kamani takasin reppuun ja suuntaan kohti harmaata arkea.

Kalasataman DIY

Polarside

Viimevuodelta! Pornstar (c) Anna Jalkanen

jumissa

En oo kirjotellu piiiiiitkään aikaan. Syy on varsin yksiselitteinen, kirjotukset. Elämä jumittaa vielä reilun kuukauden paikoillaan, nenä kirjassa kiinni. Ja keväällä taas uudestan. Tylsää, ei mielenkiintoista, mutta pakollista. Siitä ei pääse mihinkään. Ei yli, ei ympäri. Kirjoja, lisää kirjoja, selkäkipua, päänsärkyä, pientä epäsosiaalisuuden tunnetta, turhautumista, kotipäiviä. Voi juku!
   Tietty välillä myös "hemmottelen" itseäni, annan itselleni luvan tuhlata lähes koko päivän tehden jotain aivan muuta, mieluista, nollaan ajatuksia. Käyn rullaamassa, vietän aikaa Kriskan kanssa, leivon tai istun vaan koneella ja nautin tekemättömyydestä. Menot on jokatapauksessa karsittu minimiin.
   Tänään kävin Joonan kanssa rullailemassa uudistettua Sokeva-hallia. Linkki sivuille tästä: http://sokevahalli.fi/skeitti/. Hallissa on varsin toimiva, astetta isompi mini, puuli, sekä semimakea streettiosio. Ahtaat tilat on käytetty hyvin ja kivaa treenailtavaa löytyy, varsinkin flat-down-reili ja pitkä päätykaari.
   Mutta tietystikkään mikään paikka ei ole täydellinen. Sokevan ongelmana on todella surkeat aukioloajat ja ilmastoinnin puuttuvuus. Viikonloppuisin ovet menee kiinni kolmelta, arkisin kuudelta, t-paita tekee mieli vaihtaa kymmenen minuuutin rullailun jälkeen. Hallilla on myös suosittu selvästi nuorempia ikäluokkia (lue ala-asteelaisia) ja pitääkin olla kokoajan silmä tarkkana, ettei törmää aivottomasti eteenpäin potkutteleviin taaperoihin. Jokatapauksessa suosittelen lämpimästi kaikille, kannattaa käydä tsekkaamassa!

ajan kelailua ja onnen etsintää

Tuntuu, kuin aika olisi yhtäkkiä vierähtänyt taaksepäin kymmenellä vuodella, vähintään. Shortsien puntit aivan ylös käärittyinä, utelias ilme kasvoillani, tunnustelen varpaillani veden pohjaa, etsien tukevaa jalansijaa. Vesi yltää vähän yli polvien. Pysähdyn. Odotan, että vesi kirkastuisi jälleen, että virta kuljettaisi pohjahumuksen pois.
   Mun ja Joonan kalareissu nukarille muuttui siinä samassa hetkessä pikkupoikien seikkailuksi, tutkimusretkeksi, kun löysin ensimmäisen uistimen, vanhahkon lusikan, puoliksi mutaan hautautuneena. Se oli jäänyt varmaankin joltain onnettomalta kalamieheltä kivenkoloon, mistä virta oli sen myöhemmin irrottanut. Nyt kun vesi on matalalla, voi kivenkolot tutkia ja murikat käännellä aarteiden toivossa!

   Kivikko paljastui suorastaan uistimien hautuumaaksi. Tunnin sisään löysimme muutaman hajonneen lipan, yhden ehjän, perhon sekä lusikan. Lapsenomaista fiilistä vain lisäsi rapujen bongaaminen kivikosta, en todellakaan ois arvannu niiden uivan takaperin karkuun, jännää!

Tänään kalastuksen sijaan päädyin kahlailemaan koskeen uistinten toivossa, eilen bleidaaminen vaihtui Arnoldsin pullien, spinnyjen, jäljittelyyn netistä kaivetun reseptin voimin. Mun on pakko sanoa, nautin niin paljon elämästä, jälleen kerran. Mutta tässä fiiliksessä on jotain erilaista, musta tuntuu että oon saanut kiinni pilkahduksesta onnea. 

   Oon tajunnu, ettei suorittaminen tuo automaattisesti onnellisuutta, ei ainakaan mulle. Se vaan lisää paineita. Oon tajunnu, että mua ei tee onneliseksi jokaviikonloppuinen bilettäminen, ei jatkuva harrastaminen, ei mikään, mitä tekee paljon. Eikä myöskään se, että tekee vähän kaikkea, että pitää ittensä kiireisenä. Ei. Pitää löytää tasapaino asioille. Pitää osata arvostaa hetkeä, sitä nimenomaista hetkeä, missä just nyt elää. Pitää elää hetkessä.