Kiipeän tikkaita pitkin tamron ikkunasta sisään. Päälläni ovat harmaat pillit ja huppari, maastoliivi. True dopeness. Tiputtaudun ikkunalaudalta lattialle. Huone on pieni, valoisa, sotkuinen. Työnnän spraymaalien tahriman metallisen oven auki. Nyt se on meidän hallin ovi.
Askeleeni kaikuvat pitkin hallia. Niiden ääni kimpoilee seinistä kunnes palaa takaisin luokseni. Askeleitani lukuunottamatta paikka on täysin äänetön. Olen ensimmäinen. Kävelen hallin läpi. Suunnittelen päivän laineja. Hengitän. Hengitän ilmaa jossa maistuu onnistumisen kevyt, itsevarma tunne. Meidän halli.
Annan reppuni rohjahtaa puiselle penkille. Pieni tomupilvi kohoaa ilmaan. Venyttelen. Hitaasti. Lihakset lämpenevät pikkuhiljaa. Pakkasta on ehkä viitisen astetta. Auringon valon tunkeutuessa ikkunoista sisään paikka näyttää melkein kauniilta. Silti ghetolta. Juuri sellaiselta, millaisena haluan gheton nähdä. Ankea, jännittävä, vähän pelottava, silti siisti!
Kaivan bleidit rinkasta. Yksi kerrallaan ne kolahtavat ajan säröittämään betonilattiaan. Raukeasti, maistellen, vedän ne jalkaan. Mikään ei tunnu jaloissa omia luistimia paremmalta. Laitan napit korviin ja pujotan soittimen paidan alta taskuun. Tälläiselle parkille SMC Lähiörotat ja Likanen etelä ovat omiaan luomaan juuri oikeenlaista tunnelmaa.
Lähden rullaamaan. Tunnustelen tatsia. Päätän aloittaa händpläntillä ikkunalaudan yli. Tajuan vasta ilmassa. Toisella puolella on ditsi. Heitän laiskasti luistimet silti yli. Handplant to chess! "Real bänger shit! Vittu oli siisti! Ihan uutta!" Milan ja samuli saapuvat samaan aikaan ovesta sisään. Heitetään yläfemmat. "Keksin just uutta kuvattavaa!"
Rullaus tuntuu ihan uskomattoman rennolle. On vain intohimo tätä lajia kohtaan. Jokainen trikki on varma ja smuutti.
Jos olisit kävellyt tamrolle sisään kaksi viikkoa sitten, olisit tarvinnut taskulampun. Olisit joutunut varomaan jokaista askeltasi, ettet kompastuisi kaikkeen ympärilläsi lojuvaan rojuun. Taskulamppusi valoa lattiasta olisivat heijastaneet loputtomat määrät lasinsiruja. Nyt asiat ovat toisin.
Olemme purkaneet seiniä, keränneet vaneria, puutavaraa, metallia. Olemme aukaisseet ikkunoita. Lakaisseet lattioita. Rakentaneet uusia obstaakkeleja. Olemme tehneet kaikkemme saadaksemme tamrosta oikeasti hyvän paikan rullata.
Päivä päivältä, pala palalta, tamrosta tulee entistäkin parempi paikka. Teemme töitä vähintäänkin neljä tuntia päivässä. Suunnittelemme jatkuvasti uutta. Tälläinen rakennusprojekti on ihan huippua ajanvietettä! Varsinkin kun palkintona on "oma skeittihalli" ihan kodin vieressä!
"On älyttömän siisti fiilis kun kiipeää reppu selässä ja skeittilauta toisessa kädessä tikapuita pitkin sisälle tamroon". Tänään sain todellisen muistutuksen siitä miksi tätä tehdään. Ensimmäistä kertaa tamrolla vedin bleidit jalkaan. Napeista soi Brother Alin Us. "Starting rhyme just to be somebody". Tamro on meidän riimit, kättenjälki, taidetta! Bleidit loksahtavat ensimmäistä kertaa ikkunalautaan. Frontti savannah. Ihan mahtavaa. "Hei tulkaa tänne! Tästä on pakko saada kuva!"
Anteeksi rakkaat mahdolliset lukijani! Wanhat on vienyt niin paljon aikaa etten oo ehtiny kirjottelemaan! Oon kuitenkin aikataulussa sillä lupasin viimeistään sunnuntaina wanhoista juttua kasaan lyödä.
Wanhat oli mahtavat. Takana armoton treenaus ja tanssikuvioiden epätoivoinen mieleenpainaminen. Kaikki palkittiin.
Torstai, vanhemmille tanssiminen. Tanssimminen puku päällä. Tanssiminen ensimmäistä kertaa yleisölle. Jännitti niin paljon. Kaikkein pahinta oli odottaminen. Minuutit tuntuivat kuluvan liian hitaasti. Ne kuluivat vähintään kymmenen kertaa normaalia hitaammin. Mitä jos mokaan? Entä jos astun parini mekon päälle? Pakko onnistua. Kädet hikosivat. Onkohan hiukset hyvin? Pakko onnistua.
Kysymysten tulva pääni sisällä oli loputon. Kysymykset virtasivat vuolaana, valtavana purona. Jokena. Koskena. Niagaran putouksina. Kunnes vihdoin. Musiikin ensimmäiset tahdit valtasivat ilman.
Hymy ei tainnut sittenkään yltää ulos asti. Noh, komeina ja kauniina ollaan silti!
Astellessamme sisälle saliin jännitys alkoi helpottaa. Iso kivi oli vierähtänyt sydämeltä. Nyt uskalsi taas hengittää. Ja hymyillä. En ole kyllä ihan varma hymyilinkö oikeasti. En ainakaan kuvista päätellen. Tosi vakavaa. Ihmisiä meitä katsomassa oli paljon, mutta onko se oikeasti niin vakavaa? Ihmisiä ne vaan on.
Elä hetkessä. Jokainen askel tuntui vaaralliselta.
Muistan vieläkin selvästi, kuinka kertasin askeleita päässäni, laskin tahteja. Kuuntelin musiikkia, koitin mennä sen mukaan. Ensimmäiset tanssit olivat silkkaa rukoilua. Keskittymistä, etten tallo Veeran hametta tai kompastele muuten vaan.
Rukoilu ja keskittyminen kannatti. Montaakaan virhettä ei tainnut tulla, en ainakaan muista yhtäkään! Mitä pidemmälle ja paremmin tanssiminen eteni, sitä hauskempaa se oli! Oli ihan mahtavaa tietää mitä seuraavaksi pitää tehdä ja tietää että se menee oikein. Oli aivan huippua kumartaa jokaisen tanssin jälkeen tietäen niiden menneen nappiin. Tanssijaksi mua ei ole luotu, mutta sain ainakin häivähdyksen siitä, kuinka upeaa tanssiminen voi olla! Just too awesome!
Minä pelkään. Tiedät että pelkään sinua. En halua nähdä uusia kasvojasi, ne eivät ole tutut. Ne kulkevat kuoleman kengissä. Lopeta, tai liut haamuna pois. Haamuna jota minä en tunne.
Auringon himmeä kajo tunkee pilvipeitteiden läpi vanutehtaan ikkunoille ja jatkaa niiden läpi valaisten ränsistyneen rakennuksen synkkää sisustaa. Seinät täynnä reikiä ja spraymaalia. Lattialla makaa kerroksittain lasinsiruja. Tuhkaa, nokea, pölyä, lattia täynnä. Aika sekä epämääräiset vierailijat ovat tehneet rakennuksesta kurjan, jopa pelottavan. Tämä paikka kuitenkin sisältää myös mahdollisuuden.
Lunta sataa, tiet ovat aivan loskassa. Taivas on harmaa, kaikkialla näyttää synkältä. Pujahdan pienestä aukosta sisään vanhan vanutehtaan, tamron sisälle. Sisällä on pimeää. Kaikki on rikottu. Ympäriinsä makaa valtavia vanerilevyjä. Siinä on meidän mahdollisuus.
Kaivan kännykän esiin. Taskulamppu välkähtää päälle. Se ei valaise paljoa, mutta tarpeeksi. Yläkerrasta kuuluu kolahduksia. Lähden kohti pimeää, kohti rappusia. Lasinsirut, naulat, kaikki roska rusahtelee jalkojeni alla.
Portaat ovat pimeät, kaarevat, jyrkät ylöspäin. Ne ovat kuitenkin tukevat. Ei täällä ihan kaikki ole rikki. Kaverini, joiden kanssa aion rakentaa tamron yläkertaan skeittiparkin, ovat jo paikalla. He ovat saaneet valmiiksi ditsin, boksin ja hyvä osa yläkerrasta on lakaistu.
Tiputan reppuni lattialle, päätän tutkia rakennusta. En ole oikeastaan koskaan ollut tamron yläkerrassa. Tuntuu että siellä voisi ihan hyvin joku narkkari majailla. Rikkinäisiä vessoja, pimeitä nurkkauksia. Rojua, rojua jokapuolella. Suuntaan ullakolle. Kun kerran on jo yläkerrassa, miksei kävisi ullakollakin.
Ullakolla on näky, joka lumoaa minut täysin. Seisahdun paikoilleni. Suljen taskulampun. Kierrän ihmeellisen näyn kerta kerran jälkeen, molempiin suuntiin. Pysähdyn tuijottamaan sitä. Siinä on kaikki lumoavaa. Se on lumoava. En ole koskaan ollut valokuvausihmisiä, ja siksi ottamani kuva goprolla ei ehkä anna parasta mahdollista kuvaa tästä lumoavasta asetelmasta.
Neliön mallisesta kattoluukusta hiljalleen leijailevat hiutaleet, pysähtyvä aika, hetken lumo.
mukataiteellista
Tamro on inspiroiva! Riennämme ympäri taloa, keräämme vaneria, rautaputkea, outoja esineitä, jopa opelin takakontin kannen. Suunnittelemme, lakaisemme, rakennamme! Tästä tulee mahtava paikka. Paikka, jossa voi rullata talvet, jossa voi rullata sadepäivät, jossa voi rullata aina kun huvittaa. Kuumottelemme upeita laineja, joita voimme kuvata. Haaveilemme betonin valamisesta seiniin. Betoniset kaaret ja wallridet. Noh, aina saa unelmoida.
Tästä tulee pitkä projekti. Projekti, joka kestää niin kauan kuin vaneria ja hienoa sälää riittää. Projekti, johon on mukava kuluttaa koulun jälkeen iltapäiviä, viikonloppuisin aamupäiviä. Tästä tulee meidän kättemme jälki. Me näytämme, mitä kaikkea voi saada aikaan rähjäisestä hallista. Unelma. Toteutusta vailla.
kyllä, mestarivalokuvaajana puhdistin linssin ennen kuvan ottamista
Ikkunalaudoista kurbeja, vaneria flättiin kiinni, sillä on hyvä rullata.
Vanhat lähenee, lähenee, ne on jo tosi lähellä. Mun oli aivan pakko saada jotain tehtyä mun hiuksille, etten näytä ihan idiootilta, niimpä varasin tälle aamulle varan Pilkkeeseen, paikalliseen parturiin. Hiukset oli lähtökohtasesti aika lyhyet mutta kyllä nää vanhat voittaa, helposti !
Enempää en jaksanut säätää kameran kanssa, saatte luvan tyytyä yhteen kuvaan sivusta.
Maailma on täynnä huopatossuja. Kahlaamme hupatossuissa etsien omaa pariamme, joka sopii täydellisesti jalkaan. Tarina alkaa tästä! Day in a life by Valtsu!
Perjantai aamu. Kello rämähtää soimaan kuudelta. Keittiön valo kurkistelee huoneeseeni oven alta. Laitan herätyksen kaksikymmentä minuuttia eteenpäin. Vielä en nouse, en varmana. Juuri kun olen laittanut herätyksen, heittänyt kännykän pöydälle ja sulkenut silmät, se soi taas. Maailman lyhyin kakskytminuuttinen.
Suihkuun. Joku on jättänyt suihkun todella kuumalle. Säpsähdän. Kuuma vesi kuitenkin työntää nopeasti väsymyksen pois. Pikkuhiljaa alan heräillä uuteen päivään. Tää on niitä päiviä kun saa, ja pitääkin nauttia elämästä.
Päälleni vedän kaikkein sickeimmät bleidausvaatteet mitkä kaapista löydän. Harmaat pillit ja huppari, maastoliivi.
Viis minuuttia aikaa ehtiä asemalle. Damn. Ajoissa lähteminen ei taida olla ihan mun juttu. Sataa lunta. Pehmeät, valtavat lumihiutaleet leijailevat hitaasti alas taivaalta. Onneksi pahimmat paukkupakkaset näyttävät hellittäneen.
Saavun asemalle vain hetkeä ennen junan tuloa. Puolirikkinäinen pyöränlukko napsahtaa valittaen kiinni. Asema näyttää pysähtyneeltä. Kaikki seisovat paikoillaan ja odottavat junaa. Tuttuja ei näy. Aamu on silti hyvä.
Junassa ehdin luonnostella blogitekstin ensimmäiset tavut kännykälle. Mulla on tapana kirjoittaa eka kännykän tekstiviesteihin ja sitten puhtaaksi koneelle.
Juna hidastaa. Järvenpää. Luikahdan junan eteiseen. Ohimennen vilautan hymyn muutamalle aamuankealle matkustajalle. Kun hymyilee, näyttää hyvältä. Mä ainakin näytän. Itsevarmuus on harvemmin pahasta.
Tänään ei saa antaa väsymykselle yliotetta. Päätän hakea nesteeltä kahvin. Sisällä istuu muutama raksamies aamukahvilla. Eivät huomaa minua jutustelultaan. Euro yheksänkymmentä. Pieni kahvi. Jatkan matkaa. Höyryävä kahvi piristää poikkeuksetta.
Kaikki käy koulua, joten jätän siitä kertomisen väliin. Uskon nimittäin, rakas lukijani, että sinullakin on varsin selvä käsitys tavallisesta koulupäivästä. Se käsitys voi olla hieman erilainen kuin omani, mutta ketään ei kuitenkaan kiinnosta.
Koulusta kotiin, päikkärit, ruokaa, hallille. Hallipäivä on aina hyvä päivä! Myös erään ystäväni piti tulla hiomaan taitojaan, mutta tossun alla kun on.
No eihän se mua mitenkään estä menemästä. Hallit on mulle talvisin paikka toteuttaa itseäni ja seurata unelmaani. Halleilla voin haastaa itseni yhä uudestaan. Vaikeuksien kautta uusiin, suurempiin voittoihin. Jokainen hetki on nautintoa. Jokainen onnistumisen riemu ja jokainen kaatuminen. Silkkaa nautintoa. Macklemorea, erästä räppäriä, lainaten: "That's my airbubble and I'm lost, if it pops".
Hyppään korsossa junasta ulos. Jännitys hiipii mieleeni, eikä niin hiljaa. Lyhyen kävelymatkan jälkeen pääsen viimein hallille. Ovista sisään ja lippua ostamaan. Kassalla on tekopirteä, tuttu myyjä. Selvä perheenisä. Koko hallin kahvila oikeastaan näyttää ihan vanhempainyhdistyksen järkkäämältä.
Punainen ranneke, viisi euroa. Myyjä heittää vielä jotain läppää, mutten ota kuuleviin korviin. Ei tänne tultu perheenisien kanssa jutustelemaan.
Metallinen ovi avautuu kevyesti, korvani täyttyvät jo niin tutuksi tulleesta hallin melusta. Hämmästyn. En muistanut sokevahallin olevan näin pieni. Mutta eipä porukkaakaan näytä olevan liikaa.
Siitä on viikko kun oon viimeksi ollut rullaamassa. Kannattaa siis venytellä kunnolla. Lihakset ovat vetreät ja jaloissa on tatsinen olo. Käyn vielä täyttämässä juomapullon.
Päivän kohokohta. Bleidit repusta. Bleidit jalkaan. Bleidaamaan! Aloitan kurbitempuilla. Tuntuu että kaikki reilitemput on jo jäänyt lihasmuistiin. Kaikki menee ekalla päälle ja liukuu nätisti, todella nätisti. Nautin. Soitinkin tarjoilee tällä hetkellä vain ja ainoastaan hyvää musiikkia. Tällä hallilla ei ole oikein mahdollisuutta todellisiin bängereihin, mutta virkistävä jibbailu on omiaan palauttamaan kaikki kikat mieleen!
Kuvausmieskin jäi tänään saamatta, mutta tässä video, joka inspiroi mua aina kokeilemaan kaikkea uutta!
Päivän lempparina oli ehdottomasti kaksi hallin keskelle siirrettyä puista, pyöreää manuboksia. Valitettavasti kamerasta loppui akku, joten kuvia ei ole tänne heittää. Niitä en videolle kuvaisi, eivät ne ollet niin suuria, mutta todella todella cool silti! Zerolla koko setin läpi ja half-cab, 180, sw 360 safetygrab combo olivat eniten mieleeni.
Bängerinä vedin kaaresta 1,5m gäbin wallrideen, josta feikkiin. Temppua on vaikea selittää, mutta lupaan hankkia siitä komean kuvan joku päivä!
Nyt kello näyttää yhtätoista. Tulin hallilta kotiin kaksi tuntia sitten ja olen käyttänyt miltein koko ajan blogin kirjoittamiseen. Toivottavasti se kannatti! Päivä oli awesome, mutta alan olla jo unen tarpeessa. Good night my people!
Kaikkialla on niin hiljaista. Lumi narskuu jalkojen alla, hengitys höyryää. Vain omat ajatukset rikkovat hiljaisuutta. Sysään ne sivummalle. Koira päästää riemukkaan haukahduksen ryhtyessään villiin jahtiin. Se tavoittelee hankea pitkin säntäävää jänistä. Jänis on liian vikkelä. Puiden oksat ovat notkollaan lumesta, taivas punertava ja hiljainen. En näe tähtiä. Jos joku tietää talvista metsää kauniimman paikan rauhoittua ja unohtaa arjen kiireen, se on joko haaveiden kuiskuttelua tai silkka vale.
Mä rakastan metsässä kävelyä. Se on ihanaa vastapainoa arjelle. Kaikkein parasta on, kun kävelee pimeällä talvisessa metsässä ja nauttii vain hiljaisuudesta. Musta tuntuu että monet stressaa, myös minä, nykyään liikaa aivan kaikesta. Joskus on hyvä muistaa rentoutua ihan oikeasti kelloon vilkuilematta, ollaan aika pahasti sen orjia. Oon huomannu etten itsekkään enää niin usein löydä aikaa viedä koiraa metsään. Mutta tässä kirjoittaessani voisin luvata vieväni sen sinne ainakin kerran viikossa!
Inspiraatio ei riitä pidempään tekstiin, hyräilkää musiikki itse.
Hymyä, tanssia, ystäviä, iloja. Hyvää ruokaa ja seuraa. Ehkä vähän alkoholiakin. Komeita miehiä kauniine daameineen. Valtsu erityisesti. Wanhat on jo tosi lähellä! Vähän alkaa jo jännittää miten tanssiminen sujuu. Parkettien partaveitsi en ole, mutta ei ole moni muukaan. Ei siis suuria paineita.
On ihan mahtia, kun saa heittää puvun päälle ja olla oikein tyylikkäästi. Aion nauttia täysin rinnoin jokaisesta ylitärkeilevästä hetkestä ja askelkuviosta, jonka muistan. Rahaa palaa enemmän kuin laki sallii, juomista on hommattu puolet ja vielä tartteis jatkoille jotain makeeta päällepantavaa! Varmaan joku päivä suuntaankin muutaman frendin kanssa suureen helsinkicityyn niitä metsästämään.
Entä jatkot? Jatkot, jatkot, jatkot! Niitä ootan innolla. Ja syystä! Saa antaa ajatusten levätä ja antaa alkoholin näyttää suuntaa. Se suunta on samea ja epämääräinen, mutta silti hilpeä! Seikkailusta toiseen, krapula on huomisen murhe.
Känniääliö en ole, mutta jatkoista aion ottaa kaiken irti! No ehkä olen vähän känniääliö, ehkä vähän enemmänkin. Lattioita pitkin en sentään konttaa. Tai saa nähdä.
Mulla on tapana haluta elämältä suuria tunteita, oli ne sitten huonoja tai hyviä. Tää ajattelu on aika paljon vaikuttanut mun elämään, sillä koitan lähes aina välttää neutraaleja loppuja. Niistä jää jotenkin hölmö olo! Taipumukseni ihastua nopeasti johti tänään yhteen neutraaliin loppuun.
Nopeasti, yhden näkemisen jälkeen, olin myyty. Tää kyseinen tyttö tuli juttelemaan mulle facebookissa pari viikkoa sitten. Viimelauantaina eli viikko sit menin lahteen ja käytiin kahvilla. Niin paljon puhuttavaa ja niin kaunis hymy!!
Oli pakko nähdä tää tyttö uudestaan.
Mä annan mielummin tunteiden näkyä, silloin toisten on helpompi muodostaa kuva musta. Vielä toissapäivänä olin aivan sataprosenttisen varma että suutelen sitä työttä kun nähdään. Mun hölmössä mielikuvituksessa asiat on aina muutamakymmentä askelta todellisuutta pidemmällä. Sainkin eilen kuulla epäsuorasti ettei tunne ollut molemminopuolinen. Toisen mieshuolien kuunteleminen on varma friendzone.
But still, toiveikkaana ihmisenä ja sydäntä keventääkseni, vaihdoin suunnitelman pussauksesta tunteista kertomiseen. Nah, nothing special. Suurieleisesti en sitä osannut kertoa, mutta en usko että asioiden suurenteleminen muuttaa niitä. Mielummin sanon asiat miten on ja katon sitten kelpaanko omana ittenäni. Tässä tapauksessa kelpaan omana ittenäni vain kaveriksi.
Ei mua oikeasti sureta miten asiat meni, eihän me olla tunnettu pitkään, enkä oo ylidramaattinen ihminen. Mutta mun on pakko kirjoittaa tästä, koska koko jutusta jäi jotenkin kumma olo. Ei kuitenkaan huonolla tavalla, sillä meidän välit ei tainnu mennä yhtään huonommaksi ja on huippua saada viettää aikaa tän ihanan ihmisen kanssa ihan kaverinakin! Joskus elämä vaan tuntuu kummalliselta, niin kummalliselta.
mulla, ja varmasti monella muulla, on tapana liittää ihastukset ja haaveet biiseihin !
Istun kahvilassa. Edessäni minulla on kuppi kahvia, ympärilläni istuu pääasiassa vanhuksia. Tunnelma on rauhallinen ja mieleni on tyyni, bleidit odottavat repussa. Enää vartti. Vilkaisen vielä ulos kahvilan ikkunasta kontulan katunäkymää. Ankea. Perjantai ei vielä näy ihmisten kasvoilta, ei alkoholia, ei nuoria ihmisiä parhaimmissaan. Ohi lipuu ambulanssi.
Nousen ylös, tartun laiskasti reppuun ja lähden suuntaamaan hallille. Odotusta ulkona kestää viitisen minuuttia. Skeittareita ehtii kokoontua ovelle parisenkymmentä. Jos polttaisin tupakkaa, tämä olisi varmasti otollinen hetki.
Ovet avataan. Kohta se alkaa taas, nautinto, intohimo, elämä jota niin kovasti haluan. Kiihtymys täyttää mieleni. Bleidit repusta, ne ovat muistoja täynnä. Nopea venyttely. Napit korviin.Vedän henkeä. Ensimmäinen potku. Tatsi on uskomaton. Lähestyn kurbia ja valmistaudun ensimmäiseen temppuun. Ulkomaailma unohtuu. Tästä tulee hyvä päivä.
Päivästä tosiaan tuli hyvä! Halli täyttyi nopeasti ihmisistä, mutta innokas rullaaja löytää aina tilaa. Rennolla fiiliksellä aika kului todella nopeasti ja uusi lempparikin löytyi! Omasta mielestä varsin hyvällä vauhdilla sain tehtyä elämäni ensimmäiset chess slide over bs unityt. Ei mitään vaikeaa, mutta jibbailuna ihan kuningas !
Päivän toivebängeri eli zero makio 360 jäi laiskuuden vuoksi zero makio satakasikymppiseksi, mutta enskerralla sitten! Aina ei voi voittaa, vaan voittajafiilis jäi kuitenkin!
Nyt alaselkää särkee ja reidet kramppaa, mutta äidin ruuat tekee ihmeitä! Lasangea ja pannukakkua, siinä kaksi hyvää syytä lisää olla onnellinen!
