ajan kelailua ja onnen etsintää

Tuntuu, kuin aika olisi yhtäkkiä vierähtänyt taaksepäin kymmenellä vuodella, vähintään. Shortsien puntit aivan ylös käärittyinä, utelias ilme kasvoillani, tunnustelen varpaillani veden pohjaa, etsien tukevaa jalansijaa. Vesi yltää vähän yli polvien. Pysähdyn. Odotan, että vesi kirkastuisi jälleen, että virta kuljettaisi pohjahumuksen pois.
   Mun ja Joonan kalareissu nukarille muuttui siinä samassa hetkessä pikkupoikien seikkailuksi, tutkimusretkeksi, kun löysin ensimmäisen uistimen, vanhahkon lusikan, puoliksi mutaan hautautuneena. Se oli jäänyt varmaankin joltain onnettomalta kalamieheltä kivenkoloon, mistä virta oli sen myöhemmin irrottanut. Nyt kun vesi on matalalla, voi kivenkolot tutkia ja murikat käännellä aarteiden toivossa!

   Kivikko paljastui suorastaan uistimien hautuumaaksi. Tunnin sisään löysimme muutaman hajonneen lipan, yhden ehjän, perhon sekä lusikan. Lapsenomaista fiilistä vain lisäsi rapujen bongaaminen kivikosta, en todellakaan ois arvannu niiden uivan takaperin karkuun, jännää!

Tänään kalastuksen sijaan päädyin kahlailemaan koskeen uistinten toivossa, eilen bleidaaminen vaihtui Arnoldsin pullien, spinnyjen, jäljittelyyn netistä kaivetun reseptin voimin. Mun on pakko sanoa, nautin niin paljon elämästä, jälleen kerran. Mutta tässä fiiliksessä on jotain erilaista, musta tuntuu että oon saanut kiinni pilkahduksesta onnea. 

   Oon tajunnu, ettei suorittaminen tuo automaattisesti onnellisuutta, ei ainakaan mulle. Se vaan lisää paineita. Oon tajunnu, että mua ei tee onneliseksi jokaviikonloppuinen bilettäminen, ei jatkuva harrastaminen, ei mikään, mitä tekee paljon. Eikä myöskään se, että tekee vähän kaikkea, että pitää ittensä kiireisenä. Ei. Pitää löytää tasapaino asioille. Pitää osata arvostaa hetkeä, sitä nimenomaista hetkeä, missä just nyt elää. Pitää elää hetkessä.